Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinjan juttuja

Kansi: Saara Ruposen idean pohjalta Kartsa Laine & Leena Lockman

Syksy opiskeltiin sarjakuvaa. Juuri jouluksi ilmestyy sarjakuvakurssin julkaisu Hiljainen näyttämö. Koko: A4, sivumäärä 68.
Tilaa lehti ja tue opiskelijoiden kevätretkeä! Meilaa johanna.rojola ät lahdenkansanopisto.fi Hinta 7 € sisältää postikulut.

Lehteä on myös saatavilla keväällä ainakin Å-Fest-sarjisfestareilta Porvoosta 13.2. ja Tampere kupliista maaliskuussa.

Joulun jälkeen alkaakin sitten animaation opiskelu.

/roju

.

En tiennyt olenko tyhmä vai rohkea, vai kenties tyhmänrohkea. Tein henkilökohtaisen elämänmuutoksen irrottautumalla ruuhkavuosien oravanpyörästä. Aloitin opiskelun sarjakuva&animaatiolinjalla näin aikuisena, siis erittäin aikuisena. Osasin odottaa sitä, että muut luokassani olisivat minua paljon nuorempia. Tilanne oli aika pelottava: hyväksyttäisiinkö minut ryhmään? Ajan kuluessa olin helpottunut siitä, ettei porukassa ollut ketään, josta en olisi pitänyt. Nämä olivat tosi fiksuja nuoria. Minulla sen sijaan oli päiviä, jolloin en ymmärtänyt yhtään mitä puhuttiin. Sanasto oli hieman vierasta: senpai? Armory? Zine? Tunnustin heti kättelyssä olevani tosi märkäkorva sarjakuvan ja animaation suhteen. Minuun suhtauduttiin kuitenkin hyvin kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti.

Olin pitänyt itseäni avarakatseisena ja suvaitsevaisena, mutta kullakin meistä on omat sokeat pisteemme. Olin aina inhonnut jotain mitä kutsuttiin nimellä anime ja manga. Sitten opiskelussamme koitti päivä, jolloin keskustelu kääntyi elokuvanäytökseen, jonne tulisimme ryhmän kanssa menemään. Kyseessä oli inhokkityyliäni edustava elokuva nimeltä Marnie, tyttö ikkunassa. Ryhmäläiset puhuivat elokuvasta asiantuntevasti ja pohtivat sen julkaisijan, Studio Ghiblin, edesottamuksia. Tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi, tietämättömäksi ja tyhmäksi. Onneksi kehtasin kysyä mistä on kysymys, vaikka niskakarvani olivatkin pörhöllään ajatuksesta, että pitäisi istua katsomassa anime-elokuvaa. Pelkäsin saavani yliannostuksen suurista silmistä ja kimeistä äänistä. Sain kuitenkin hyvän briiffauksen ja huoleni hälveni. Tajusin, että minun oli hylättävä ennakkoluuloni oppiakseni jotakin uutta. Niinpä tutkiskelin tilannetta mahdollisimman objektiivisesti ja kriittisesti.

Tulin siihen tulokseen, että myös sarjakuva- ja animaatiomaailman arvottamisessa voi todellakin olla sukupolvien välinen kuilu. Ensimmäiset näkemäni animaatiot olivat view-master -laitteen avulla katseltavia kolmiulotteisia kiekkoja. Kasvoin Myrskylintujen ja Niksula-TV:n Kasperin kanssa. Muistan sellaisia sarjakuvia ja hahmoja, joista monet nuoremmat eivät ole kuulleetkaan. Ratsupoliisi King, Umpah Pah, Nonstop, Zoom ja Kieku sekä Kaiku mainittakoon näistä esimerkkeinä.

Morso, Ransu ja Röllipeikko sekä Muumit ovat tuttuja monille. Kuka sen sijaan muka muistaa Arja-tädin, Kylli-tädin, Kössi Kengurun, Hissun tai Eulaalia Kenkkusen? Musta Ori, Lassie ja Pieni talo preerialla olivat myös niitä ohjelmia, mitä lapsena katsottiin. Piirrettyjä nähtiin vain harvoin ja sellainen olikin sitten merkkitapaus. Kasvoin kolmen pikkuveljen ja heidän kavereidensa kanssa, joten piirretyt ja muu tarjonta valikoitui hyvin poikamaisesta näkökulmasta myös minunkin katsottavakseni. Nuoriksi aikuisiksi varttuessamme suvun piltit katselivat televisiosta jo aivan toisenlaisia ohjelmia. Turtlesit ja Prätkähiiret vielä ymmärsin, mutta en voi koskaan unohtaa lapsenvahtiaikojen painajaismaisia viikonloppuaamuja, jolloin Pokemonit ja Digimonit kirkuivat olohuoneessa kuin päätä leikattaisiin.  Siitä taisikin löytyä selitys inholleni: tuo kamala äänimaailma ja huonot dubbaukset. Mieleen oli jäänyt myös epilepsiaa, oksetusta ja päänsärkyä aiheuttava leiskunta sekä auktoriteettiongelma, kun pieniä lapsia piti rajoittaa, etteivät katsoisi liikaa moisia sarjoja. Luulin itseäni suvaitsevaiseksi, mutta olinkin oikeasti esihistoriallinen pieru.

Elokuvapäivä koitti. Asettauduimme Studio Iiriksen penkeille. Menin etummaiseen penkkiin, jotta näkisin jotain ilman silmälasejani, ne kun olivat rikki. Varasin mukaan naposteltavaa ja kerroin, että minua voi tökätä, jos nukahdan ja alan kuorsata. Jotkut olivat varautuneet myös nenäliinoin, mitä kovasti ihmettelin. Elokuva alkoi.

Eteeni levittäytyi jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Huomioni keskittyi huikeaan taustaan, jonka keskellä hyvin piirretyt hahmot liikkuivat. Ruohikko, puut, kasvit ja vesi elivät enemmän kuin yhdessäkään Disney-piirretyssä koskaan. Koko elokuvakangas liikkui ja kuhisi. Hahmojen ilmeet ja tunnetilat olivat niin todentuntuisia, että oli pakko kokeilla vääntelenkö omaa naamaani samaan tahtiin. Tarinan kerronta eteni mielenkiintoisesti. Minua ei nukuttanut lainkaan.

Elokuvan äänimaailma ja kuvallinen kerronta herätti minussa paitsi ihailua, niin myös palavan halun päästä Japanin maaseudulle. Askelten alla narisevat portaat, ovien avaamiset ja sulkemiset, hengitys, värit, hajut, maut ja mielikuvat olivat niin toden tuntuisia, etten olisi huomannut vaikka itse Pikachu olisi rääkäissyt selkäni takana kesken elokuvan. Pidin erityisesti siitä, että elokuva oli puhuttu japaniksi. Tatamilajin harrastajana erotin sieltä jopa joitakin tuttuja sanoja. Tekstitys oli suomeksi, muistaakseni.

Elokuva oli minulle täysin uudenlainen kokemus, koska päähenkilö oli tyttö, ja hän myös sai olla tyttö koko elokuvan ajan. Esimerksi Disney-elokuvista en ole koskaan katsonut sellaisia klassikoita kuin Lumikki tai Prinsessa Ruusunen. Mulan sen sijaan on suosikkini, mutta siinäkin Mulan pukeutuu pojaksi.  Ainoa asia, mikä Marnie-elokuvassa tuntui hassulta, oli hänen ääntelynsä tietyissä tilanteissa, mutta ilmiö ei ollut mitenkään liian häiritsevä.

Marnie – tyttö ikkunassa, on kiistatta yksi vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani. Opin myös tutkimaan kriittisesti omia ennakkoasenteitani sekä analysoimaan niiden alkujuuria. Nyt ymmärrän, miksi anime-elokuvista voi pitää. Innostuin myös ottamaan paremmin selvää Studio Ghiblistä ja sen muusta tuotannosta. Sen enempää Marnie-elokuvan juonta spoilaamatta kerron vielä sen, että nenäliina olisi todellakin ollut tarpeen. Minä, ”kovis”,  jouduin salaa tyytymään jengihupparini hihaan. /Leena K.

.

Kuva: Leena Lockman

Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinja esittää: Joulukalenteri 2015!

Nyt netissä lähellä sinua!

.